torstai 12. marraskuuta 2015

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen, mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan

Heissulivei!

Tällä kertaa ruudun takana kirjoittelee Jeemin sisko, Jenni. Aluksi täytyy mainita, että kirjoitustaitoni eivät ole yhtä hyvät kuin siskollani. Tyylini on myös hyvin paljon vapaampi, joten älkää antako virheiden häiritä :)

Siitä asti, kun tähän maailmaan ollaan tupsahdettu, ollaan oltu erottamattomat. Kirjaimellisesti. Suoraan sanottuna mun elämä ei olis yhtään mitään ilman Jeemiä. Se on mun tukipilari, johon voin nojata aina, kun menee päin persettä tai vaikkei meniskään. Ja uskokaa tai älkää, niin Jeemi joutuu mua aika usein kuunteleen :D Ystäväpiirissäni on erittäin läheisiä ihmisiä mutta kukaan heistä ei ole niinkuin Jeemi. 



Myönnän, että ajattelin silloin nuorempana olevani parempi ihminen, koska osasin käyttää rahaa ja pidin aina meidän yhteisen huoneen järjestyksessä. Mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän mulle tuli sellanen olo, että mun pitää pitää Jeemistä huolta. Niinkuin pidinkin. Siihen asti kunnes roolit vaihtuivat ja olin yhtäkkiä itse "hunningolla". Täytyy sanoa, että se vuosi on ollut meidän sisarsuhteen rankin mutta opettavaisin. Silloin vasta tajusin, kuinka vahva ihminen Jeemi oikeasti on. Silloin myös huomasin, etten pystynyt olemaan Jeemin tukena niin paljon kuin olisi pitänyt. Tuntui, että jätin Jeemin yksin omien ongelmien mm. ihon kanssa. Jälkikäteen tästä on huono omatunto, sillä Jeemi on aina ollut mun tukena vaikka oma elämä ois kuinka painanu päälle. 

Muistan sen maanantaiaamun, jolloin Jeemin "allerginen reaktio" alkoi. Ihan ensimmäinen ajatus oli, että voihan nenä, jos se ei parane keskiviikoksi, kun meillä on koulukuvaus, niin ei saada yhteiskuvaa siellä. Jälkeenpäin tuo kuulostaa maailmankaikkeuden typerimmältä ajatukselta. Mutta eihän 7. luokkalainen ajattele ihan niinkuin Einstein eikä mielessäni käynytkään sellainen vaihtoehto, että "allerginen reaktio" olisi pysyvää. Lääkärikäynnit siis alkoivat heti ja lopputuloksena oli, että eihän me sitä yhteiskuvaa siellä koulukuvauksissa saatu.


Tämän jälkeinen aika ei ole niin hyvin muistissa kuin siskollani, sillä tuntui, että Jeemi kävi koko ajan lääkärissä. Toivoin vain koko ajan, että "allerginen reaktio" lähtisi pois. No, ei se lähtenyt. Kukaan ei tiennyt mistään mitään ja koko ajan passitettiin lääkäriltä toiselle. Jossain vaiheessa tuli jo sellainen olo, että menen itse huutamaan niille lääkäreille, että tehkää nyt jumalauta jotain! Avuton. Se oli se tunne, kun jouduit itse sivusta seuraamaan rakkaimman ihmisen kärsimystä tälläisestä, etkä voi tehdä asialle mitään. Pahimmalta on tuntunut kuitenkin se, että Jeemistä alettiin kuiskia koulunkäytävillä. Niin selkeästi, että tyhmäkin sen huomasi. Onneksi meikä on suhteellisen suorasanainen ihminen, joten jos joku erehtyi sanomaan jotain ääneen, sai myös kuulla siitä. Se tuntui vähimmältä, mitä voisin tehdä Jeemin hyväksi. Puolustaa häntä.

Jossain vaiheessa tuli diagnoosi "atooppinen iho". No silloin mietin, että sen pystyy ainakin hoitamaan, sillä olimmehan molemmat lapsena kärsineet ihottumasta ja kaikenmaailman allergioista ja selvinneet niistäkin. Toivonkipinä syttyi sisälläni, kun Jeemi meni allergiatesteihin. Se kipinä oli kuitenkin hyvin nopeasti sammutettu, kun testituloksista ei löytynyt mitään. Silloin mietin vain, että eihän tää nyt voi olla totta. Täytyyhän siihen joku syy olla. Mutta ei. Lääkevoidetta lääkevoiteen perään ja turhia lupauksia. 


Silloin, kun vihdoin ymmärsin, ettei Jeemin iho parane yhdessä yössä, aloin toivoa, että mulle kävis samalla tavalla. Sitte me oltais pystytty yhdessä selviään siitä niinkuin kaikesta muustakin. Joka päivä mietin, että miksi Jeemi enkä minä. Lääkäreillä siis rampattiin ja hirveästi ne kaikkia hoitokeinoja aina ehdotteli mutta mikään niistä ei toiminut. Muistan kyllä tämän Protopic- rasvaepisodin. Taas se sama toivonkipinä oli syttynyt sisälläni. Noin kallis rasva varmasti toimii! Olin siitä 100% varma. Ja se rasva aiheutti vain lisää tuskia Jeemille. Onneksi lopetti koko paskan käytön (toki löytyy varmasti ihmisiä, joille se auttaa, Jeemi ei ollut yksi niistä).


Vihdoin näen Jeemin onnellisena ja iloisena lähes koko ajan. Mikään ei piristä päivääni enemmän, kuin viesti tai soitto Jeemiltä, jossa hän kertoo, että pystyy näyttää omasta mielestään ihmiseltä. Minusta Jeemi on aina ollut kaunis. Itse olen pitänyt Jeemiä aina kauniimpana. AINA. Isommat silmät, parempi kasvojen muoto. Ja kaikki pojatkin olivat aina ihastuneita Jeemiin ;) Eikä mielipiteeni ole muuttunut tämän kymmenen vuoden aikana Jeemistä. Yhtä kaunis hän on ollut koko ajan vaikka ei itse sitä ole niin nähnytkään, mikä on mielestäni ihan ymmärrettävää. Joskus tosiaan saimme riidan aikaiseksi väittelemällä, onko hän kaunis vai ei :D Haha mikä riidanaihe!

Vuosien taistelu on nyt päättynyt. Vihdoin. Onnellisuus. Se on se tunne, jota koen nyt. Silti edelleen mietin, miksi Jeemi enkä minä.

-Jenni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti