Psykologille ja työterveyslääkärille päästyäni mulla oli helpottunut olo. Olin lähes 8 vuotta peitellyt, uskotellut muille ja itelleni, että oon ihan kunnossa. Olin aina kokenut ja uskonut, että kyllä mä selviän yksinkin. Sitten tajusin, että ehkä en selviäkkään. Mun psykologin kanssa ruvettiin jutteleen ensin ihan tavallisista jutuista, kuulumisista ja millasta mun elämä on ollut. Oli helppoo jutella vieraalle ihmiselle. Se ei tuntenut mua eikä sillä ollut mitään ennakkokäsityksiä musta. Mun ei tarvinnut esittää sille yhtään, musta tuntu et iso kivi lähti harteilta. Samaan aikaan ramppasin kahdella eri lääkärillä, jotka teki jotain testejä ja määräs jos jonkinlaista pilleriä popsittavaks. En halunnut popsia pillereitä, ensimmäistä kertaa elämässäni mä halusin oikeesti kohdata mun ongelmat ja puhua niistä. Mulla todettiin vakavan masennuksen lisäksi paniikkihäiriö ja ns "lievempi" epävakaa persoonallisuushäiriö. Niitä on kahdenlaista, on rajatilapersoonallisuushäiriö ja impulsiivinen häiriötyyppi - mulla on tää jälkimmäinen.
Olin tosi hämmentynyt, en ymmärtänyt, että miks juuri minä. Samalla tunsin kuitenkin helpotusta, lääkärit ja psykologi ja ennen kaikkea tiesin itse, mikä mua vaivas ja saisin apua. Jatkoin psykologilla ja toisella lääkärillä käymistä ja siitä oli tosi suuri apu. Olin pari kuukautta sairaslomalla töistä, en pystynyt tekeen itse juuri mitään. Meni pari viikkoa, että vaan nukuin ja toinen pari viikkoa, että olin vaan jatkuvasti hereillä. En juuri poistunut kotoa enkä vastannut puhelimeen - halusin olla vaan yksin. Äitillä oli tosi paha mieli ja se syyllisti siitä itteensä. Yritin sanoo, että ei se voinut tietää eikä voinut kukaan muukaan, koska olin mestari esittämään ilosen ihmisen roolia - uskoin siihen itekkin. Äiti kävi mun luona väkisin siivoomassa ja tekemässä ruokaa, yritti saada mua sen luokse, etten olis yksin. Mun paras kaveri lähetti viestejä, kyseli mitä kuuluu ja yritti saada mua mukaan tai edes tulla käymään. Mulle tuli tosi paha mieli siitä, että olin aiheuttanut muille pahaa mieltä ja huolta. Samaan aikaan se poika, se Tivolin kuumin poikamies, otti taas yhteyttä. Kaks vuotta se aina sillon tällön soitteli, saatettiin nähä ja sit se taas lopetti yhteydenpidon. Päätin nähä sitä ja kertoo miltä sen kaikki jutut oli musta tuntunu, kerroin sille myös nykysestä tilanteestani. Se oli tosi järkyttynyt ja pahoillaan. Tiesin, että se oli tosissaan ja sanoin, että kaikki on ok. Vihdoin pääsin itte irti siitä ihmisestä. Mun psykologi oli musta mielettömän ylpee, kun kerroin sille seuraavalla käynnillä, se taputti mun suoritukselle!
Kului pari kuukautta ja aloin voimaan paremmin, söin yhtä lääkettä tarvittaessa ja toista säännöllisesti. Palasin takas töihin, kaikki kohteli mua tosi varovaisesti eikä oikeen tiennyt mitä sanoa. Mun lähiesimies oli ehkä mulle suurin turva siellä, se ei kysellyt vaan oli vaan lähellä, jos mulle tuli paha olla. Meillä oli onneks siellä työpaikalla sellanen työtehtävä, missä ei tarvinnu olla asiakkaiden kanssa tekemisissä, joten olin siellä pari viikkoa totuttautumassa takasin työelämään ja muutenkin normaaliin elämään. Rupesin käymään muuallakin kun vaan töissä, yritin alottaa alusta. Mun kaveri ja mä oltiin puhuttu aiemmin, että olis ihanaa asua ulkomailla. Jostain syystä sain sellasen pakonomasen tunteen, että nyt on pakko lähteä pois täältä. Äiti ja mun paras kaveri sano mulle, että ei kannata eikä voi lähtee pakoon omia ongelmiansa, koska ne seuraa mukana. Vakuutin itelleni, niille ja psykologilleni, että en oo lähdössä karkuun - haluan vaan alottaa alusta. Se ei ollut mun psykologinkaan mielestä paras idea, mutta ei se oikeen sille mitään voinut tehdäkkään. Mä oikeesti luulin, että kolmen kuukauden psykologi-reissujen jälkeen oon ihan terve.. Palasin siis takasin samaan kaavaan "mulla on kaikki hyvin, oon terve, ei oo hätää, pärjään kyllä!". Mua suututti, että mua epäiltiin. Kyllä mä olin jo oppinut virheistäni enkä tarvinnut ketään mua vahtaamaan.
Tuli tammikuu ja muutettiin mun kaverin kanssa Espanjaan. Ensimmäinen viikko oli ihana, mulla oli ehkä elämäni parhain viikko meneillään. Uus maa, uudet kaverit, uusia kokemuksia eikä kukaan tuntenut mua. Sen ekan viikon sunnuntaina mentiin yhteen keskustan baariin istuun, katoin ikkunasta pihalle ja siellä joku hassu poika teki jotain hassuja ilmeitä mulle ja hymyili. Hymyilin takasin. Ruvettiin hengaileen, se vaikutti ihanalta pojalta. Se oli Englannista kotosin ja olin aina rakastanut brittiaksenttia. Se kohteli mua mielettömän hyvin, aina valmis auttaan, tarjos juomia baarissa missä oli töissä, sydämellinen ja kaikkee, mitä vois toivoa. Välillä kyllä sanoin sille, että älä oo niin ällöttävä, että mua rupee ahdistaan. Se aina kuunteli ja ymmärsi.
Jonain päivänä, ihan yhtäkkiä, se muuttu ihan toiseks ihmiseks. Se rupes sanoon ilkeitä juttuja mulle, oli töykee, ei vastannu puhelimeen tai valehteli missä on. Soitin mun parhaalle kaverille, joka sano heti, että nyt jätät ton homman, että se ei oo hyvä mies. Mietin, että mistä sä sen tiedät, kun ethän sä edes tunne sitä? En halunnut todellakaan uskoa, että olin muuttanut Espanjaan tarkotuksena alottaa alusta ja kaiken muuttuvan taas helvetiks.
Pikakelattuna se 5kk mitä sen kanssa siellä vietin oli vaan kirsikkana kakun päällä. Oltiin muutettu yhteen tosi nopeesti, jo helmikuun loppupuolella asuttiin samassa asunnossa ja sillon se pahin alkoi. Mua tönittiin, heiteltiin seinille ja lattioille, mua tukistettiin ja revittiin vaatteista. Mua pelotti mennä nukkuun, koska en tiennyt, että heräänkö enää aamulla. Kukaan ei tiennyt tilanteesta, joten en päässyt pakoonkaan - enkä halunnutkaan kenenkään tietävän. Taas mä olin epäonnistunu.
Mut herätettiin keskellä yötä siihen, että se ravisteli ja nosti sänkyä, niin että tipuin sieltä. Mä kannoin sen moneen eri kertaan alhaalta rappuset ylös kotiin, koska se oli juonut niin paljon, että sammu alaovelle. En osannu, voinut enkä halunnut jättää sitä sinne - en halunnut olla yhtä kamala. Samalla tietysti mietin ja uskoin kaiken sen, mitä se mulle oli sanonut. Niin ilkeitä asioita, että ne kummittelee mun päässä vielä tänäkin päivänä. "Musta ei koskaan tuu mitään, kukaan ei tuu koskaan mua haluaan. Oon ruma ja hirvee ihminen, en osaa mitään enkä tuu koskaan mitään oppimaankaan. Ketään ei kiinnosta vaikka kuolisin." Olin ihan rikki ja loppu, en tiennyt mitä tekisin. Soitin mun parhaalle kaverille ja kerroin sille tilanteen - se oli järkyttyny. Mun kauheen empimisen jälkeen se pakotti mut pakkaan mun kamat ja ostaan lentolipun Suomeen. Sain sen jo parin päivän päähän.
Kun se sai tietää siitä, että olin lähössä se panikoi ja sit tuli anteeksanteeksanteeks, lupaan muuttua, meen lääkäriin ja teen ihan mitä vaan. Kun sanoin, että ei käy ja mä lähden, niin sain jugurttipurkin päälleni ja vaatteilleni, mitkä oli pakattu matkalaukkuun. En koskaan suostunu itkeen sen edessä, purin huulta niin kauan että se lopetti. Jos jonkun asian olin oppinut, niin sen että pelkojani enkä haavoittuvaisuuttani näytä kenellekkään. Ja se ärsytti sitä, koska se ei voinut kontrolloida mua.
Lähdin pois, tulin Suomeen ja olin vihdoin kotona. Kaikki se työ, minkä olin puoli vuotta sitten onnistunut tekeen, valu ihan hukkaan. Olin taas ihan hukassa, ehkä pahemmin kun koskaan. Kaikki mun pelot oli käyny toteen, kaikki ne asiat mitä olin itte itestäni ajatellut, niin ajatteli joku muukin. Ja se teki siitä kaikesta totta.
Jälkeenpäin sain kuulla, että se oli pakomatkalla Englannista, koska oli hakannut jonkun miehen niin pahasti, että se olis joutunut vankilaan. Sillä oltiin todettu monia vuosia sitten monipersoonallisuushäiriö eli että hänellä on monta persoonaa, hänellä on lapsi Englannissa ja kaikki mitä se oli mulle kertonut elämästään oli valetta. Tunsin oloni ihan mitättömäks ja tyhmäks, miten helvetissä olin uskonut ja jäänyt tollaseen tilanteeseen? Mulla oli entistä varmempi olo siitä, että musta ei oo mihinkään, oon ruma, kamala ja epäonnistuja eikä se siitä tulis koskaan muuttuun. Mun itsetunto oli alempana kun koskaan, en tiennyt miten selviän ja mitä teen. Mun piti ruveta jälleen kerran rakentaan omaa identiteettiäni uudelleen.
Mun paras kaveri oli muuttanut ulkomaille töihin, mulla oli tosi yksinäinen olo. En halunnut sitä vaivata mun ongelmillani enkä halunnut vaivata ketään muutakaan. Mun äitikään ei tiennyt koko tarinaa, vaan muutaman osan mitä olin kertonu, että se lopettais kyselyn. Kukaan ei tiennyt koko totuutta, kun vasta paljon myöhemmin. Elämä jatku ainakin pintapuolisesti, pääsin töihin mieleiseen paikkaan ja suljin kaiken taas mielestäni, kunnes iltasin vaan itkin. Olin aivan maahanlyöty. Mietin, että miten kukaan voi tehdä tai sanoo sellasia asioita toiselle ihmiselle. Samaan aikaan kävin tutulla lääkärillä ja ilmotin, että on taas vähän huono olla. En halunnut mennä puhuun enää kellekkään, halusin vaan nopeesti ne ajatukset pois. Lääkäri anto mulle mun vanhat pillerit takasin ja otin niitä aina sillon, kun tuntu et en enää kestä ja halusin nukkua. Puolitoista vuotta meni aika vuoristorataa, mulla oli joinain päivinä hyvä olla ja joinain päivinä musta tuntu, että on vaan helpompi antaa periks sille "mustalle pilvelle" mikä tossa pään päällä on ja lopettaa taistelu ja vajota vaan siihen masennukseen kokonaan. En kuitenkaan antanu periks.
Toissavuoden, eli 2014, joulukuussa tapasin mun nykysen poikaystävän. Tai oltiin tunnettu jo nelisen vuotta, kunnes ruvettiin sit hengaileen enemmän. En oikeen tiennyt mitä ajatella, en luottanut kehenkään enkä mihinkään. En halunnut ees alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa, se tuntu liian vaikeelta ja haastavalta. Mietin, että miks ihmeessä kukaan edes mun kanssa haluais olla - mähän oon ihan sekasin. Ja englantilainenhan oli sanonut, etten koskaan tuu mun elämässä pärjään tai ketään saamaan, niin mihin se siitä muuttuis. Hullua, miten yhden sekopään sanat voi saada toisen ihmisen vakuuttuun sellasista asioista, mitä oli miettinyt itte jo moneen kertaan monta vuotta.
Mua ahdisti toisinaan viettää mun poikaystävän kanssa aikaa, toisinaan taas musta tuntu, että ei oo mitään ihanampaa. Tuntu kivalta, että se sano mulle kivoja juttuja, mutta takaraivossa paiskutti silti ne vanhat jutut - entä jos se huijaa mua, entä jos tää on vaan joku veto, miks noin hyvännäkönen poika haluais olla tän näkösen tytön kanssa, entä jos sitä ja tätä.
Mietin moneen otteeseen, että pitäskö mun kertoa sille mitä on tapahtunut. En kuitenkaan halunnut, mitä se sillä tiedolla tekis? Käyttäis sitä mua vastaan vielä, jos joskus tapahtuu jotain. Me ruvettiin riiteleen tosi paljon, koska käyttäydyin tosi sekavasti välillä. Sitä ärsytti, etten koskaan osannu sanoa vaan "kiitos", jos se sanoi jotain - tiuskasin vaan, että "hyi en oo" tai jotain muuta. Raivostuin kaikista pienistäkin asioista, mua ärsytti että se ei ymmärtänyt mua eikä mun sielunelämää. Mua ärsytti, että sillä oli ollut niin helppo elämä ja mulla taas niin helvetin vaikea. Miten me muka sovittais yhteen? Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa kertomaan sille asioista, mitä oli tapahtunut, miks mulla on niin huono itsetunto ja miks oon tällänen kun oon. Tuntu helpottavalta. Vaikka se ei juuri juuta eikä jaata vastannut, niin oivalsin, että ehkä ei tarviikkaan sanoa. En halunnut sääliä enkä varsinkaan sitä "ymmärrän". Koska ethän sä konkreettisesti voi ymmärtää, jos sulle niin ei oo tapahtunut tai et oo sellasia tunteita kokenut.
Vuosi sitten sain muutaman kuukauden sisään neljä paniikkikohtausta, mikä oli tosi outoa. Yleensä osasin aina tiedostaa, kun ne oli tuloillaan, koska niistä olin kärsinyt aiemmin enemmän. Yhtenä päivänä töissä sain paniikkikohtauksen, mua hävetti tosi paljon. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntu se, että muutama työkaveri oli sanonut, että olin feikannut koko kohtauksen ja halusin vain huomiota. Mietin, että miks ihmeessä niin tekisin ja mitä pahaa oon koskaan tehnyt niille, että ne sanoo noin? Jäin sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi masennuksen takia. Mun poikaystävä oli aika järkyttynyt, koska se ei ymmärtänyt. Se yritti parhaansa mukaan olla menettämättä hermojaan ja yritti olla vaan siinä.
Sairasloman aikana mietin, että miksi ihmeessä annan jonkun turhanpäiväsen ihmisen kommentin pahottaa mun mielen? Jos joku luulee, että esitän, niin antaa luulla. En todellakaan jaksanut tai halunnut selitellä omaa menneisyyttäni tai mitään muutakaan ihmisille, joille se ei kuulu. Koin ensimmäistä kertaa sellasen ahaa-elämyksen, että en anna enää yhdenkään ihmisen mielipiteen vaikuttaa mun elämääni tai siihen millasena itseni näen. Olin kuluttunut siihen 10 vuotta, en jaksanut enää. En myöskään halunnut enää olla kyseisessä työpaikassa ja sainkin viime vuoden heinäkuussa uuden työpaikan. Unelmaduunia se ei ehkä ole, mutta unelmien työkaverit kyllä. Meillä on loistava ryhmähenki ja kaikki on kavereita keskenään. Toki riidoiltakaan ei olla vältytty, koska vietetään niin paljon aikaa yhdessä, mutta kaikki riidat mitä on tullut, on saatu selvitettyä.
Rupesin aktiivisesti ennen joulua miettimään, että millä saisin lisää rakennettua sitä itsetuntoa. En jaksanut enää olla se masentunut ja katkeroitunut ihminen, mikä olin ollut jo ihan liian monta vuotta. Löysin mikroneulauksen. Menin arviointikäynnille, mua jännitti ihan mielettömästi! Mietin, että auttaiskohan tää vihdoinkin? Oisko tää se juttu? Varasin ajan helmikuulle. Samoihin aikoihin törmäsin myös tähän Jeminan blogiin. Musta oli mielettömän ihanaa, surullista ja voimaannuttavaa lukea miten samanlaisia fiiliksiä ja tuskia ollaan koettu! Mun oli pakko ottaa yhteyttä. Ei menny kauaakaan, kun päätettiin et meidän pitää nähdä. Mua jännitti ihan sairaasti, mut ensimmäistä kertaa ikinä mua ei jännittänyt, että mitähän se musta ajattelee ja oonkohan sen mielestä ruma. Meillä rupes juttu luistaan heti, musta oli ihanaa, että vihdoin joku ymmärsi mua ja pysty sanoon mitä vaan, niin toinen tiesi tarkalleen mistä puhuu. Jeminasta on tullu ihan parin kuukauden sisään tosi tärkee henkilö mun elämässä! :)
Kolme kertaa oon nyt käynyt mikroneulauksessa ja mun ihana kosmetologi oli kans ihan innoissaan tuloksista - ihan niin kun mäkin. Se on toiminut mielettömän hyvin. Taas on aika varattu ens kuulle, en malta oottaa lopullisia tuloksia kuudennen kerran jälkeen!
Ja tässä sitä nyt ollaan, kohta 23-vuotiaana selvitty jos jonkinlaisista asioista ja kriiseistä. Edelleenkin jokanen päivä on yhtä taistelua, joskus vaikeempaa ja joskus helpompaa. Oon kiitollinen kaikille ihmisille, jotka mua on vuodesta toiseen jaksanut, tsempannut ja ollut tukena. Tän kirjotuksen myötä myös mun läheisimmät ihmiset saa musta tarkemman kuvan ja saa tietoonsa asioita, mitä ne ei oo koskaan tiennyt. Se on toisaalta pelottavaa, mutta toisaalta se tuntuu ihan kivalta, että en oo enää niin suuri mysteeri ja läheisimmät tuntee mut nyt paremmin.
Tää saattaa olla liian pitkä luettavaks, mutta kaikki ketkä jaksaa lukee niin tässä tarinan opetus. Itsetunto-ongelmat vaikuttaa niin moneen elämän eri osa-alueeseen, että sitä on vaikeeta kuvitella jos sitä ei itse koe. Mulla se on vaikuttanut kaikkiin asioihin, siks on tehnyt niin paljon "vääriä" valintoja ja ajautunut vääriin tilanteisiin. Mut kaikesta myös oppii, ja oon kiitollinen niistä paskoistakin jutuista - en ois nyt tässä ja tällänen, jos niitä ei ois tapahtunut.
Kiitos kaikille ketkä jaksoitte lukee! ❤️
